Rehellisesti sanottuna – välillä tuntuu, että voimat loppuvat. Elämässä on aikoja ja hetkiä, jolloin usko siihen, että asiat vielä järjestyvät, meinaa hiipua kokonaan. Ja samalla tiedän, etten ole näiden tunteiden kanssa yksin.
Tämä vuoden alku on ollut monella tavalla raskas. Työssäni kiinteistönvälittäjänä näen hyvin konkreettisesti, miten maailman epävarmuus ja pelko kulkevat suoraan ihmisten koteihin ja päätöksiin. Kun pelko ottaa vallan, se hiipii helposti myös mieleemme ja alkaa kaventaa näkökenttäämme.
Silloin toimintakykymme heikkenee. Jähmetymme kauhuissamme odottamaan, mitä tulevaisuus tuo tullessaan, aivan kuin emme enää itse voisi vaikuttaa sen suuntaan. Pelko lamaannuttaa, ja lamaannus vie meiltä voiman tehdä päätöksiä.
Hiljalleen saatamme huomata tipahtaneemme uhrin asemaan. Katkeruus hiipii tilalle, ja alamme syyttää olosuhteita, markkinoita tai maailmaa siitä, miksi asiat eivät liiku eteenpäin. Samalla oma kykymme vaikuttaa elämäämme heikkenee entisestään.
Mutta juuri siinä hetkessä piilee myös tärkeä kysymys: annammeko pelon määrittää suuntaamme – vai uskallammeko silti ottaa seuraavan askeleen?
Olen luonteeltani melko positiivinen ihminen. Etsin tietoisesti ilon pisaroita arjen keskeltä. Mutta viime aikoina olen joutunut jumppaamaan ihan tosissani oman pääkoppani kanssa, etten musertuisi tämän taakan alle.
Valitanko tästä ääneen? En juurikaan.
Itkenkö joskus epätoivoa? Kyllä, itken.
Onko tämä ollut helppoa? Ei todellakaan.
Olenko silti noussut ylös ja jatkanut kerta toisensa jälkeen uudelleen? Todellakin.
On hetkiä, jolloin mietin, miten tästä kaikesta selvitään.
Ja silti – joka kerta jostain sisältä nousee hiljainen ääni: älä luovuta vielä. Kyllä tästä jotenkin selvitään.
Jokaisen vaikean hetken jälkeen kerään itseni uudelleen. Pyyhin kyyneleet ja käärin hihat. Teen sen, minkä voin tehdä, pienin askelin.
Etsin toivon pilkahduksia arjen keskeltä. Kiinnitän katseeni tietoisesti kaikkeen hyvään ja siihen, mistä olen tänäänkin kiitollinen. Ja päätän jälleen kerran luottaa siihen, että asiat vielä järjestyvät.
Koska jollain ihmeellisellä tavalla elämä on ennenkin kantanut, juuri silloin kun kaikki on näyttänyt kaikkein synkimmältä. Ja monesti juuri silloin, kun kaikki näyttää kaikkein synkimmältä, jokin alkaa hiljalleen kääntyä.
Siksi uskallan yhä uskoa, että tästäkin selvitään. Ehkä joku muukin tarvitsee tänään kuulla tämän: vaikka toivo joskus horjuu, se ei silti ole kadonnut. Niin kauan kuin on elämää, on toivoa!
Tästäkin selvitään.
Askel kerrallaan.
Päivä kerrallaan.
Hetki kertallaan.
Oletko pysähtynyt miettimään, mikä auttaa sinua jaksamaan silloin, kun toivo meinaa hiipua?
